Rohkean kokeileva ja poliittinen tupla-albumi kasvoi punkia suuremmaksi.
London Calling
The Clash
35
Niin hienoja kuin The Clashin pari ensimmäistä albumia olivatkin, ne nojasivat punk-kaavaan, joka vuoteen 1979 mennessä oli alkanut vaikuttaa hiukan rajoittuneelta ja jopa retrohenkiseltä. Autokaupan viereen häthätää kyhätyssä treenikämpässä bändi alkoi harjoitella covereita biiseistä, joiden genret olivat näennäisesti sen mukavuusalueen ulkopuolella: reggae, soul, rockabilly ja pub rock. London Calling toi tyylillisen kapea-alaisuuden tilalle kokeilevuutta ja merkitsi hetkeä, jolloin The Clash kasvoi punkia suuremmaksi.
London Calling -albumin painoarvo piilee sen uusissa aluevaltauksissa ja luontevassa tavassa, jolla bändi ottaa nämä valloitukset nimiinsä. Biisit ovat raskaita (Death or Glory, Hateful) ja kevyitä (Revolution Rock, Lover’s Rock), ne kertovat julkisista vaikeuksista (Clampdown) ja yksityisistä suhteista (Mick Jonesin Train in Vain). Niitä inspiroi myös vanha miete sisäisestä elämästämme, jota ulkoiset realiteetit aina muokkaavat ja moukaroivat. Aiemmin paikalliseksi mielletty kamppailu, jossa köyhät valkoihoiset englantilaislapset etsivät parempaa tulevaisuutta kurjistuvassa maailmassa, kasvoi kansainväliseksi tarinaksi työväenluokkaisten ihmisten ahdingosta – balladeiksi tavallisista ihmisistä.