Unenomainen eepos kieli gootti-ikonien areenoille kurottavasta kunnianhimosta.
Disintegration
The Cure
56
The Curen The Head on the Door -albumin vilpittömät melodiat olivat merkinneet täydellistä irtiottoa gootti-ikonien 80-luvun alun tuotannon klaustrofobisesta intensiteetistä. Neljä vuotta myöhemmin ilmestynyt kahdeksas pitkäsoitto terävöitti yhtyeen pop-vaistoja ja laajensi heidän visiotaan stadionien mittasuhteisiin.
”Kun lopulta päästään Disintegrationiin, se on kummallisempi ja synkempi, ja se sopi minulle.”
Kaskade
Disintegration sukeltaa tietynlaiseen tunnelmaan: se on haikea ja syvän melankolinen levy, joka imi vaikutteita brittiläisen shoegazen ja dream popin aalloista samalla kun se myös vaikutti osaltaan niihin. Alternative rockin peruskivet Pictures of You, Lovesong ja Fascination Street tuntuvat yhtä helposti lähestyttäviltä ja aikaa kestäviltä kuin yhtyeen muukin tuotanto, mutta bändi hillitsee tunteitaan niin, että jopa Plainsongin kaltainen duurivoittoinen kappale saa pikemminkin syviä ja täyteläisiä kuin kirkkaita sävyjä.
Levyllä on kaikuja yhtyettä aiemmin leimanneesta apeudesta, mutta tällä kertaa vajoaminen epätoivon syövereihin tuntuu lähes tervetulleelta. Melkein kuin Robert Smith olisi tajunnut, että lämpimänä voi pysyä vain kietoutumalla omaan yksinäisyyteensä kylminä öinä. Samalla hän toi goottihenkisen musiikin – ja sen fanit – valtavirtaan.