Levyn äänekäs, aggressiivinen aitous kuulostaa yhä kumoukselliselta.
The Velvet Underground & Nico
The Velvet Underground & Nico
60
Kun The Velvet Underground & Nico ilmestyi alkuvuodesta 1967, se oli osa beat-runouden, poptaiteen ja ranskalaisen uuden aallon jatkumoa. Näissä kulttuuri-ilmiöissä sysättiin sivuun myytit asiantuntemuksesta ja kutsuttiin kaikki halukkaat tekemään taidetta. Levy saattaa kuulostaa äänekkäältä ja aggressiiviselta (European Son, The Black Angel’s Death Song), mutta siinä on myös lempeät hetkensä (I’ll Be Your Mirror). Ja vaikka välillä kolutaan synkkiäkin teemoja, niitä ei ole liian vaikea hahmottaa (Heroin, I’m Waiting for the Man).
Brian Eno sanoi aikanaan, ettei albumia ehkä myyty kovin montaa kappaletta, mutta jokainen levyn ostanut perusti bändin. Hän tarkoitti tällä tietenkin yhtyeen laajempaa vaikutusta musiikin kentällä. Hän olisi kuitenkin voinut viitata myös bändin asenteeseen: Lou Reed ja kumppanit eivät kuulostaneet aivan tavallisilta tallaajilta, mutta eivät myöskään ammattilaisilta. Aikana, jolloin amerikkalainen vastakulttuuri ajelehti kohti psykedeliaa, rakkauden kesää ja hataria unelmia uudenlaisesta maailmasta, yhtye säilytti aitouden ja rehellisyyden, joka kuulostaa yhä kumoukselliselta.