Musiikkia, joka samalla itkettää ja naurattaa.
The Queen Is Dead
The Smiths
66
Morrissey oli jo aiemmin halunnut popin Oscar Wildeksi, mutta hän saattoi napata tittelin nimiinsä vasta The Smithsin kolmannen albumin myötä. Hänen ainaista epätoivoa uhkuva laulunsa ja Johnny Marrin kaikuva kitarasoundi kävivät ainutlaatuista vuoropuhelua ja rakensivat indie rockin usein jäljitellyn, mutta vaikeasti toistettavan kaavan. Nämä laulut kertovat surusta, mutta tempaisevat täysillä mukaansa.
The Queen Is Dead on bändin dramaattisin – tai kenties melodramaattisin – albumi. ”Moz” ottaa käsittelyyn kaikenlaisia huolenaiheita tähteydestä (Frankly, Mr. Shankly) selibaattiin (Never Had No One Ever) ja hänelle tyypilliseen rajattomaan itsesääliin (Bigmouth Strikes Again, The Boy With the Thorn in His Side). Hän väittää sanoituksissa jopa tietävänsä, miltä Jeanne d’Arcista tuntui.
Itseään parodioiva lähestymistapa toimii parhaiten ihanan romanttisessa There Is a Light That Never Goes Out -biisissä. Morrissey laulaa hyräillen: ”If a double-decker bus crashes into us/To die by your side is such a heavenly way to die.” Harva bändi on ripittäytynyt ja jutustellut musiikkinsa kautta yhtä avoimesti, saati ollut yhtä vilpitön ja tieten tahtoen röyhkeä.
”Usko tai älä, mutta The Smiths sekoitti tyttöporukoita ja elektroa.”
Johnny Marr
The Smiths