Industrial noisen ja popin synkeä kudelma, josta tuli valtaisa menestys.
The Downward Spiral
Nine Inch Nails
74
The Downward Spiral tuntui äärilaidan albumilta jopa aikana, jolloin Nirvanan kaltaiset bändit nousivat suursuosioon. Trent Reznor kutsui Nine Inch Nailsin toista täyspitkää albumia ”konseptialbumin muodon ottaneeksi itsetuhon ylistykseksi, josta kuin ihmeen kaupalla tuli moninkertaista platinaa myynyt maailmanmenestys.”
Iggy Popin, Lou Reedin ja David Bowien Berlin-trilogian inspiroima Spiral puski Pretty Hate Machine -levyn industrial poppia odottamattomiin suuntiin. Bändi teki kokeiluja rakkauslaulujen (Piggy), diskon ja soulin (Closer) ja niin hauraiden balladien parissa, että niiden kuuntelu tuntui lähes tirkistelyltä (Hurt). Jopa bändin aiempaa tuotantoa muistuttavat biisit – kuten March of the Pigsin tärisevä hardcore – olivat huomattavasti aiempaa aggressiivisempia. Hiljaisina hetkinään albumi kuulostikin suorastaan väsähtäneeltä.
Albumin kaksijakoisessa soundissa kohtaavat digitaalisuus ja analogisuus, sample-kollaasit ja live-esiintymiset. Sen kohokohtana voisi pitää Closer-biisin huipentumaa: mekanistinen syntikkafunk väistyy säröisen, yksinäisen pianosoundin tieltä. Spiralin ansiosta artistien ei enää tarvinnut päättää, halusivatko he soittaa rockbändissä vai tuottaa elektronista musiikkia – Reznor oli luonut sillan näiden ääripäiden välille.