Punkin ylipapittaren esikoinen oli perinteiden ja radikalismin sekoitus.
Horses
Patti Smith
83
Patti Smith oli tietyllä tapaa perinteisiin tukeutuva artisti, joka ammensi inspiraatiota esimerkiksi Bob Dylanilta, Mick Jaggerilta ja 60-luvun popista. Toisaalta hän oli myös kiihkeä ja päättäväinen radikaali, joka toi runoutta ja jazzia New Yorkin orastavaan, rosoiseen taide- ja punk-skeneen sekä ripauksen Rimbaudia ja Kerouacia musiikkiinsa. Hänen debyyttialbuminsa vuodelta 1975 (jonka tuotti The Velvet Undergroundin John Cale) toi kaiken tämän ja paljon muutakin päivänvaloon.
Horses-albumin taika piilee siinä, että se kuulostaa osalta rock-historian jatkumoa mutta samalla aivan ennenkuulumattomalta tavalta esittää musiikkia. Laulaessaan Them-yhtyeen Gloria-coverinsa alussa ”Jesus died for somebody’s sins, but not mine”, Smith muistuttaa kuulijalle, että rock on kapinallisten musiikkia. Land-biisin apokalyptiset visiot taas väistyvät 60-lukulaisen Land of 1000 Dances -kappaleen ja teinien omalla tavallaan pyhän fyysisen itseilmaisun tieltä. Ja kun Birdland lähenee loppuaan Smithin laulaessa doo wopia, se johtuu siitä, että joskus sanoja ei vain löydy.
”Se pitkäkestoisuus, lavarunous ilmaisualustana, esiintyminen livebändin kanssa. Sen innovatiivisuus hämärtää taiteiden rajat.”
Liz Phair