Popkulttuuria järisyttänyt raivon ja viattomuuden monumentti.
Nevermind
Nirvana
9
Vielä nykyäänkin, vaikka biisin ensitapailuista on jo vuosia, Smells Like Teen Spiritin kertosäe huokuu uhkaa. Se on liian raju, liian ruma, liian levoton sopiakseen valtavirtaan. Silti Nevermind paitsi löi seattlelaistrion yllättävällä tavalla läpi, myös kaappasi populaarikulttuurin otteeseensa ennennäkemättömällä tavalla. Kuin sormia napauttamalla punkista tuli poppia, grungesta maailmanlaajuista valtavirtaa, musiikkiteollisuus natisi liitoksissaan ja vastahakoinen Kurt Cobain sai olkapäilleen katarsista jahdanneen sukupolvensa sankarin viitan. Nirvanan toinen albumi erottuu pikemminkin viattomuudellaan kuin raivollaan. Unohtumaton ja rosoinen albumi säilyttää kuitenkin tinkimättömästi sekä melodisuuden että laulunteon jalon taidon – ja inhimillisyytensä.
Vanha kaarti oli vielä voimissaan: sekä Metallican Black Album että Guns N’ Rosesin kaksiosainen Use Your Illusion julkaistiin tunnetusti parin viikon sisällä Nevermindista. Albumi ylsikin suunnilleen samanlaisiin myyntilukuihin, ja vuonna 1992 se jopa syrjäytti hetkeksi Michael Jacksonin Dangerous-albumin Yhdysvaltojen myyntitilaston kärjestä. Nirvanan vaikutusvalta ei kuitenkaan rajoittunut pelkkiin myyntilukuihin. Se raivasi tietä uudistushaluisille artisteille aina Radioheadista Billie Eilishiin. Yhtye ei patsastellut rock-jumalina, vaan tavallisina (ja erittäin herkkinä) kuolevaisina. He tarjosivat vaihtoehdon nahkahousuissa keikistelijöille, esiintyivät itsevarmoina feministeinä ja karjuivat, kunnes ääni särkyi (Territorial Pissings). Kiltokuvana kimaltelevan voimaballadin tilalla soi nyt jotain haurasta ja rosoista (Polly, Something in the Way).
Nirvanan angsti huokuu sekä esitystavasta että sanoituksista. Cobainin vimma ja viisaus eivät olisi ravistelleet koko vallitsevaa kulttuuria ilman musiikin melodisuutta ja pop-elementtejä, jotka auttavat kuulijaa sulattelemaan kuulemaansa.
