Synkkä ja periksiantamaton klassikko toi rockiin aidon vaaran tuntua.
Appetite for Destruction
Guns N' Roses
52
Guns N’ Rosesin mullistava debyyttialbumi vuodelta 1987 on toki tummasävyinen, mutta se hätkähdyttää erityisesti vyöryttämällä rumatkin asiat suoraan päin näköä. Huumeista kertovat biisit eivät käsittele pössyttelyä vaan tajunnan menetystä (Mr. Brownstone, Nightrain). Seksiaiheisissa biiseissä ei niinkään iloita fyysisestä aktista kuin sen tuomasta vallasta (Anything Goes). Jylhempien biisien taustalla vaanii törky ja kurjuus (Paradise City). Bändin balladit puolestaan herättelevät vainoharhaista tunnetta siitä, ettei mikään niin puhdas voi olla todellista (Sweet Child o’ Mine).
Tuohon aikaan yhtyettä pidettiin vastalääkkeenä listoilla ja radiossa jyräävälle kiiltävälle pop-metallille, samoin kuin The Rolling Stones erottui 60-luvun alun pop-bändeistä. Appetiten kaupallinen menestys ylsi kuitenkin kilpakumppaniensa tasolle, ja viime kädessä se valtasi niiltä elintilaa. Levy raivasi tietä karummalle estetiikalle ja ennakoi tietyllä tapaa grungen nousua muutamaa vuotta myöhemmin. Joidenkin bändien säännöistä piittaamaton soitto kuulostaa vapauttavalta, mutta Guns N’ Rosesin hyppysissä se kuulostaa jopa uhkaavalta.
”Kai se genre oli hair metallia tai jotain sen tapaista. Albumi asemoitui minusta heti genrerajojen ulkopuolelle. Minusta tuntui, että juuri tätä albumia kaikki muut bändit yrittivät luoda.”
Pete Wentz